Altain pyörremyrskyinä puhaltavat Šukšinit lumosivat suomalaisyleisön

Yleisö huutaa seisaallaan bravota. Kauan. Alvis Hermaniksen odotettu moskovalaisohjaus Šukšinin tarinoita on juuri päättynyt. Se on mestariteos, jollaisia toivoisi vierailulle Suomeen useammin.

Paitsi ettei niitä ole kovin monta ainakaan tällä pallolla.

Kaiken kulttuuripoliittisen kiehunnan keskellä puhuukin äkkiä itse kohde, taide. Tähän niitä rahoja tarvitaan. Tätä on kulttuurivaihto.

Näyttämöllä ei kikkailla, ei rakenneta suurista elementeistä suurta lavarumbaa. On vain pitkä penkki ja takana vaihtuvat valokuvakulissit. Penkillä tanssitaan, itketään, rakastetaan ja kuollaan. Ravistavat kuvat on otettu ryhmän vieraillessa Altailla kirjailijan kotikylässä. Oikeat ihmiset todistavat tarinoiden kulkua.

Meitä katsovat suoraan silmiin kyläkaupan myyjättäret, valkotakeissaan kameralle keimailevat tohtorit, Siperian legendaariset traktorimiehet tai kaiken nähneet vanhukset. Vaikutus on tyrmäävä. Neuvostokolhoosien jälkeläiset elävät periferiassa pikkuihmisen draamaa, kyläraitin mittaista.

Venäjällä on yksitoista aikavyöhykettä, Hermanis laski. Ja siirsi ne esitykseen. Näyttämöllä tunnistaa maantieteellisesti ja ilmastollisesti rajaamattoman äiti-Venäjän.

Elämän paino näkyy isävanhuksen vinoissa olkapäissä. Katsoja voi tuntea sormenpäissään, miten Siperian savi juuttuu vitivalkoisiin vinyylisaappaisiin.

Kyyneleet eivät ole vielä ehtineet kuivua itsensä kuolemaan lähettäneen Koljan poskilta, kun hänet löydetään keittiön lattialta. Hetkeä aiemmin yleisö on revennyt naurusta ja ihailusta Koljan eli Jevgeni Mironovin esittämien tanssien hurjassa poljennossa.

Moskovan nuhruiseen lähiöön asettuneen siperialaisen Koljan elämässä kaikki meni äkkiä pieleen. Vaimon rakkaus muuttui pisteliääksi, koti-ikävä iski, eikä viina sammuttanut surua. Kirves esiin.

Ei hän vaimoaan tappanut. Itsensä vain.

Tarina on yksi kahdeksasta esityksessä nähdystä Vasili Šukšinin novellien dramatisoinnista. Valitut kertomukset ovat räjähtävän absurdeja, hauskoja tai lohduttomia tiivistelmiä elämästä, joka karkaa yhä etäämmälle Altain Katunjoen mutkiin.

Ihminen on niin pieni lumihuippuisten vuorten katveessa. Näyttämöllä soivat autenttiset kansanlaulut, mutta siellä kuullaan myös Altain ikivanhojen šamaanien joikaamista.

Ilta rakentuu tunteiden vastavoimille, joissa absurdi nauru hyytyy räpsähdyksessä kurkkua kuristavaksi suruksi.

Sekä Hermaniksen että koko kahdeksanhenkisen näyttelijäryhmän myötäelämisen kyky on rajaton. He osaavat ja uskaltavat säätää tunnetasoja, nostattaa tiheitä kohtauksia ja kohtaamisia. Veli kohtaa veljen, poika isän, vaimo miehensä. Työ tukeutuu ilmaisun hienomekanismeihin.

Tulkinta on kirkas, keskittynyt ja helposti avautuva. Ainakin, kun alkua vaivannut tekstityksen kontrastittomuus saatiin korjattua, ja katsojien tekstinymmärryskyky parani oleellisesti.

Tarinat kerrotaan yhdessä. Novellien kertojina ja kommentoijina ovat samat näyttelijät, jotka hetkeä myöhemmin kiidättävät esittelemänsä henkilön tunnemyrskystä toiseen.

Työssä ei ole pateettista tunnelörinää. Jokainen ele, näennäisen keveästi tehdyt näyttelijäntaiteen ihmeet ovat perusteltuja, tutkittuja ja millilleen ajoitettuja.

Ryhmän taiturilliset tulkinnat kohtaavat tekstit aidosti. Esityksessä tuhotaan tai rakastetaan pienin elein. Ylivoimaiset sattumukset kohdataan valmistautumattomina, olipa kyseessä kosinta tai mikroskooppinen tutkimusmatka bakteerien tanssiin.

Välillä esitys yltyy riehakkaaksi elämän ja rakkauden ylistykseksi, mutta vain paljastaakseen nurkilla jo väijyvän pettymyksen ja petoksen. Siperian kesä on niin lyhyt.

Ihmiset ovat yhtä aikaa herkkä-ja kovanahkaisia, tekevät käsittämättömiä ratkaisuja. Kuten linnatuomiota vuosia istunut Stjopka, joka äkkiä ilmestyy kotikylään.

Juhlathan siitä tehdään, koko kylä juo, laulaa ja tanssii huomaamatta, että miliisi hakee vankikarkurin takaisin. Hänellä olisi ollut jäljellä enää kolme kuukautta.

Illan viimeisessä kuvassa mykkä tyttö puhuu. Hän on nähnyt jotain, mitä muiden aistit eivät ole havainneet. Auringonkukkien kulta on mustunut. Mutta esitys jättää paitsi suuren myös hyvin lämpimän muistijäljen. Jäihän kukista jäljelle siemenet, joista siperialaiset saavat elinvoimansa.

Aivan kuin Šukšinin tarinat nähtyään elämää olisi muka helpompi ymmärtää.