Missään Euroopassa ei tehdä tällä hetkellä niin hyvää teatteria kuin Venäjällä ja Baltian maissa. Hienoa, että niitä tuodaan Suomeen! Kuten nyt Helsingin juhlaviikoille Alvis Hermaniksen moskovalaisohjaus Šukšinin tarinoita, joka nähtiin Stagen ohjelmistossa Almisalissa.

Tampereen teatterikesässäkin nähtiin komea satsi: Hermaniksen Sinivaaran Martta ja Eimuntas Nekrošiuksen liettualainen Faust.

Mutta harva suomalainen ymmärtää latviaa, liettuaa tai venäjää. Olemme tekstitysten tai nappikuulokkeiden varassa. Vierailuesityksissä oppii liian usein, että Suomi on tekniikan kehitysmaa.

Kuinka monta kertaa tekstityslaitteet ovatkaan eri tilanteissa temppuilleet tai hajonneet kokonaan! Viimeksi Šukšinin tarinoiden ensimmäisessä esityksessä vaaleat tekstit ajettiin vaalealla taustalla. Vika korjattiin väliajalla.

Raivostuneet katsojat ovat soittaneet. Mitään tekstistä ei nähnyt. Minua asia ei häirinnyt. Näin kyllä tarvitsemani, mutta ymmärrän suuttumuksen.

Oli tapahtunut jotain outoa. Tekstitys oli testattu päivällä, mutta valomies oli illalla ajanut esitysvalot kirkkaampina kuin oli sovittu. "Hanki paremmat rillit", on raaka vastaus valittajalle. Tampereen Faustissa laite toimi, mutta voih! Koneessa ajettiin Otto Mannisen kielikuviltaan ylen juhlavaa käännöstä. Esitys kasvoi tyystin toisista maailmoista. Sinivaaran Martan kääntäjä takelteli alati, mutta saimme sentään käännöksen.

Vielä ankeampaa oli Teatterikesän ulkomaisilla vierailla, jotka olivat tulleet katsomaan uutta suomalaista draamaa. Heille ei ollut käännöstä lainkaan. Lyhyt synopsis ei juuri auttanut.

"Mistä siinä ja siinä kohtauksessa puhuttiin? Mitä tuo sanoi tuolle? Miksi ne alkoivat tapella?" Vastailin urakalla ja kykyjeni mukaan ulkomaisten kollegojeni ihmetyksiin.

Suomalaisissa näytelmissä on paljon dialogia. Niin oli Šukšinissakin. Uskokaa jo. Myös tekstitys on taidetta.

Onneksi venäläiset näyttelijät olivat taiturillisia. Heidän kehon-ja sydämenkielensä tiivisti oleellisen tarinoista.